Sijoituskuplien arvoitus – ihmisten hulluutta ei voi arvottaa

Rahoitusmarkkinoiden historiaa voisi luulla tekniseksi tieteenalaksi: korkoja, kassavirtoja ja diskonttausta. Silti sen keskeisimmät käännekohdat muistuttavat enemmän joukkopsykologian kokeita kuin matematiikkaa. Yksi historian suurimmista fyysikoista huomasi tämän kantapään kautta.

Vuonna 1720 Isaac Newton sijoitti merkittävästi South Sea Companyyn, brittiläiseen yhtiöön, jolle oli annettu monopoli Etelä-Amerikan kauppaan. Käytännössä kyse oli valtionvelan uudelleenjärjestelystä, jonka ympärille rakennettiin kertomus rajattomasta kaupasta ja vauraudesta. Yhtiön kurssi nousi nopeasti. Newton teki aluksi voittoa ja myi järkevästi. Mutta nähtyään muiden rikastuvan (Fomo eli fear of missing out keksittiin jo 1700 -luvulla) hän palasi markkinoille, lähellä osakkeen kurssihuippua. Kuplan romahdettua hän menetti suuren osan omaisuudestaan.

Jälkeenpäin hän kirjoitti kuuluisat sanansa: ”Osasin laskea taivaankappaleiden liikkeet, mutta en ihmisten hulluutta”.

Newtonin virhe ei ollut tietämättömyys. Se oli rationaalisuus ympäristössä, jossa hinnat eivät määräydy rationaalisesti. Tästä alkoi kuplien ymmärtäminen.

Markkinat eivät mittaa arvoa vaan odotuksia

John Maynard Keynes (1883–1946) oli kuuluisa taloustieteilijä, mutta hän oli myös erittäin taitava sijoittaja. Hoitaessaan uransa aikana Cambridgen yliopiston rahastoa hän huomasi jotain tärkeää: nopea kaupankäynti ja jatkuva arvailu eivät toimineet. Sen sijaan pitkäjänteinen omistaminen tuotti paremmin.

Keynes vertasi osakemarkkinoita kauneuskilpailuun. Ideana ei ole valita sitä kasvoa, joka on omasta mielestä kaunein. Vaan yrittää arvata, minkä kasvot muut ihmiset uskovat muiden valitsevan. Samalla tavalla sijoittaja ei mieti vain, onko yritys hyvä, vaan ennen kaikkea, mitä muut sijoittajat aikovat tehdä.

Tätä kautta kupla syntyy vaiheittain. Ensin hinnat nousevat, koska yrityksellä menee oikeasti hyvin. Sitten hinnat nousevat, koska ihmiset odottavat sen menevän vielä paremmin. Lopulta hinnat nousevat vain siksi, että kaikki muutkin ostavat. Tässä vaiheessa hinta ei enää kerro yrityksen todellisesta arvosta, vaan ihmisten käyttäytymisestä.

Keynes muistutti myös yhdestä tärkeästä asiasta: markkinat voivat olla epäloogiset hyvin pitkään – usein pidempään kuin sijoittaja jaksaa odottaa olevansa oikeassa. Keynes ei yrittänyt välttää ilmiötä kokonaan. Hän yritti ymmärtää sen dynamiikkaa. Tämä erotti hänet monista aikansa sijoittajista.

Usein kallein virhe on odottaminen

Tunnettu yhdysvaltalainen sijoittaja Peter Lynch oli pitkään suuren sijoitusrahaston (Fidelity Magellan) hoitaja ja seurasi käytännössä, miten sijoittajat toimivat. Hän huomasi toistuvan virheen: ihmiset pelkäävät romahduksia niin paljon, että yrittävät jatkuvasti odottaa parempaa ostohetkeä. Ongelma on, että markkinat nousevat suurimman osan ajasta.

Kun sijoittaja jää odottamaan laskua, hän jää usein samalla paitsi noususta. Siksi Lynch totesi, että enemmän rahaa menetetään odottamalla romahduksia kuin itse romahduksissa. Hänen ajatuksensa oli yksinkertainen: kuplia syntyy väistämättä, eikä niitä voi tunnistaa varmasti etukäteen.

Siksi sijoittajan tärkein tehtävä ei ole arvata markkinoiden käännekohtia, vaan omistaa hyviä sijoituksia riittävän pitkään.

Matkalla tulee ylilyöntejä ja laskuja, mutta pitkällä aikavälillä yritysten kehitys ratkaisee enemmän kuin sijoittajan pyrkimys ajoittaa markkinoita.

Kupla tunnistetaan vasta jälkikäteen

Akateeminen tutkimus on päätynyt hämmentävän yksimieliseen johtopäätökseen: kuplaa ei voi luotettavasti tunnistaa reaaliajassa. Taloustieteilijä Robert Shiller ja monet muut ovat osoittaneet, että samat ilmiöt, kuten nopea kasvu, korkea arvostus ja laaja osallistujajoukko, esiintyvät sekä todellisissa murroksissa että romahduksissa.

Kuplilla on kuitenkin toistuva rakenne. Aluksi syntyy uusi teknologia tai tarina. Sen jälkeen tulevat aidot tuotot ja perusteltu optimismi. Sitten osallistujajoukko laajenee, vipuvaikutus kasvaa ja narratiivi irtoaa todellisuudesta. Lopulta romahdus laukeaa ulkoisesta tapahtumasta, joka jälkikäteen näyttää ilmeiseltä, mutta ei ollut sitä etukäteen.

Tärkein havainto on jälkiviisaus. Sijoittajat tunnistavat kuplan yleensä vasta, kun hinnat jo laskevat.

Ilman kuplia ei synny infrastruktuuria

Kuplat ovat markkinatalouden tapa rahoittaa tulevaisuutta etupainotteisesti. Rautatiet, sähköverkko, radio, internet – kaikki ne rakennettiin yli-investointien kautta. Pääomaa ohjautui liikaa, yrityksiä meni konkurssiin, mutta infrastruktuuri jäi. Talous hyötyi.

Kupla ei siis ole pelkkä virhe. Se on järjestelmän ominaisuus, joka mahdollistaa teknologiset harppaukset nopeammin kuin varovainen pääoman allokaatio sallisi.

Tekoäly ja kupla

Tekoälystä puhutaan nyt paljon kuplana ennen kaikkea siksi, että siihen sijoitetaan poikkeuksellisen suuria summia. Suurten teknologiayhtiöiden arvioidaan investoivan tekoälyyn vuonna 2026 noin 660 miljardia dollaria, enemmän kuin monen valtion vuosibudjetit ovat.

Markkina rahoittaa hankkeita myös hyvin pitkälle tulevaisuuteen: esimerkiksi Google haki rahoitusta jopa sadan vuoden yrityslainalla noin kuuden prosentin korolla, ja laina ylimerkattiin moninkertaisesti. Käytännössä sijoittajat siis uskovat tekoälyn tuottavan kassavirtaa vuosikymmenten päästä.

Kuplakeskustelu syntyy siitä, että odotukset ovat valtavat. Kaikki investoinnit eivät voi onnistua, ja pettymyksiä nähdään väistämättä. Historia kuitenkin osoittaa, että näin käy lähes kaikissa suurissa teknologiamurroksissa: rahaa sijoitetaan liikaa, osa yrityksistä katoaa ja hinnat voivat laskea, mutta itse teknologia jää ja muuttaa taloutta pysyvästi.

Tekoäly on niin sanottu yleiskäyttöinen teknologia, kuten sähkö tai internet. Sen vaikutus ei rajoitu yhteen toimialaan, vaan leviää kaikkialle. Ensin työ nopeutuu (ohjelmointi, asiakaspalvelu, analyysi), sitten yritysten toimintatavat muuttuvat ja lopulta myös liiketoimintamallit. Siksi suurin muutos ei välttämättä tapahdu yksittäisissä yhtiöissä vaan siinä, että lähes kaikki yritykset muuttuvat osittain tekoäly-yrityksiksi.

Sijoittajalle johtopäätös on kaksijakoinen: samaan aikaan voi olla ylilyöntejä ja todellinen rakennemuutos. Osa investoinneista epäonnistuu, mutta kokonaisuutena rakennetaan infrastruktuuria, joka vaikuttaa talouteen vuosikymmenten ajan.

Mitä sijoittajan pitäisi oppia?

Ensimmäinen oppi on nöyryys: kuplaa ei voi ajoittaa luotettavasti. Yritys tehdä niin johtaa usein jatkuvaan ennenaikaiseen poistumiseen.

Toinen on vielä vaikeampi: suurin riski ei usein ole romahdus, vaan jäädä kokonaan ulkopuolelle. Newton menetti rahaa palaamalla markkinoille, mutta moni menetti enemmän pysymällä kokonaan sivussa historian suurimmista nousuista.

Kolmas on ymmärtää, että hinnat voivat olla väärät, vaikka suunta olisi oikea. Teknologinen murros ja sijoituskupla voivat olla sama ilmiö eri aikahorisontilla.

Neljäs on käytännöllinen: hajautus ei ole kompromissi vaan ainoa rationaalinen vastaus epävarmuuteen, jota ei voi ratkaista analyysillä.

Kuplat eivät ole poikkeus vaan sääntö

Kuplat eivät ole markkinoiden häiriö. Ne ovat osa niiden toimintaa. Ne syntyvät aina, kun tulevaisuus muuttuu nopeammin kuin ihmiset pystyvät arvioimaan sen arvoa.

Newton yritti olla järkevä. Keynes yritti ymmärtää muita. Lynch hyväksyi, ettei kaikkea voi ennustaa.

Sijoittamisen ydinkysymys ei lopulta ole, milloin kupla puhkeaa, vaan miten sijoittaja selviää maailmassa, jossa niitä syntyy väistämättä.