30 biljoonan dollarin kysymys
Lähes 30 biljoonan dollarin pääoma on haastamassa yhden sijoittamisen vanhimmista tavoista ajatella, millä tavoin sijoitussalkku rakennetaan. Maailman suurimmat sijoittajat tarkastelevat yhä vähemmän omaisuusluokkia erillisinä kokonaisuuksina ja yhä enemmän sitä, mitä koko varallisuuden pitäisi saavuttaa. Muutosta vauhdittavat yksityisten markkinoiden kasvu, sijoitusten päällekkäiset riskit ja maailma, jossa historiallinen hajautus ei välttämättä suojaa seuraavassa kriisissä.
Maailman sadan suurimman institutionaalisen sijoittajan hallussa on lähes 30 biljoonaa dollaria. Niiden ratkaisuja kannattaa seurata jo pelkästään mittakaavan vuoksi. Thinking Ahead Instituten Asset Owner 100 -selvityksen mukaan maailman sadan suurimman sijoittajan varallisuus oli vuoden 2024 lopussa 29,3 biljoonaa dollaria. Pelkästään 20 suurinta vastasi 56 prosentista tästä. Vaihtoehtoisten sijoitusten osuus oli jo 28,4 prosenttia, ja private equity oli niiden suurin osa.
Salkut eivät silti näytä sijoitusraporttien allokaatiosivuilla kovin erilaisilta kuin ennen. Osakkeet, korot, kiinteistöt ja vaihtoehtoiset sijoitukset ovat edelleen niiden keskeiset osa-alueet.
Kiinnostava muutos tapahtuu pinnan alla. Huomio on siirtymässä omaisuusluokkien painoista siihen, mitä koko sijoitussalkun pitäisi saada aikaan: mistä tuotto syntyy, mitä riskejä varallisuus todella sisältää ja missä pääoma on parhaassa käytössä.
Yksi näkyvimmistä esimerkeistä on Total Portfolio Approach, TPA. CFA Institute kuvaa sitä mallina, jossa salkkua tarkastellaan yhtenä kokonaisuutena. Julkiset ja yksityiset sijoitukset, riskitekijät ja likviditeetti tuodaan samaan päätöksentekokehikkoon, ja uuden sijoituksen arvoa tarkastellaan suhteessa koko salkkuun. TPA ei ole tässä kuitenkaan varsinainen pääasia. Olennaisempaa on se, miksi tällaiselle ajattelulle on syntynyt tarve.
Omaisuusluokan nimi ei kerro koko totuutta
Tavallinen hajautettu sijoitussalkku näyttää sijoitusraportilla selkeältä. Osakkeet ovat yhdellä rivillä, korkosijoitukset toisella, kiinteistöt kolmannella ja vaihtoehtoiset sijoitukset neljännellä. Riskit eivät kuitenkaan noudata samaa järjestystä.
Kiinteistöllä ja korkosijoituksella voi olla paljon yhteistä. Molempien arvoon vaikuttavat korkotaso ja sijoittajien vaatima tuotto. Velkarahoitetussa kiinteistössä korkojen nousu voi painaa omaisuuden arvoa samaan aikaan, kun jälleenrahoitus kallistuu.
Yrityslaina ja osake taas kirjataan eri omaisuusluokkiin, vaikka niiden takana on sama yritys. Kun liiketoiminnan näkymät heikkenevät, osakekurssi laskee helposti samaan aikaan kun yrityksen luottoriskilisä kasvaa. Riskisimmissä yrityslainoissa käyttäytyminen voi jo muistuttaa osakeriskiä.
Vaihtoehtoisissa sijoituksissa infrastruktuuri ja private debt hämärtävät rajoja lisää. Datakeskus tai sähköverkko voidaan omistaa osakkeena tai rahoittaa velalla, listattuna tai listaamattomana. Sijoituksen luokittelua olennaisempia voivat silloin olla kassavirran vakaus, korkoherkkyys, velkaisuus, inflaatiosidonnaisuus ja likviditeetti. Private debt voi puolestaan näyttää korkosijoitukselta mutta tuoda salkkuun riskejä, joita tavallisessa joukkolainassa ei samalla tavalla ole: epälikviditeettiä, rahoitusriskiä ja harvemmin päivittyviä arvostuksia.
CFA Institute nostaa juuri nämä esiin yhtenä syynä sille, miksi volatiliteetti tai suhteellinen tuottopoikkeama eivät yksin riitä kuvaamaan modernin salkun riskiä. Salkku voi siis näyttää hajautetulta ja silti kantaa samoja riskejä useassa eri kohdassa. Osake-, korko- ja kiinteistöpainojen rinnalla pitäisi siksi ymmärtää myös, kuinka paljon kokonaisuudessa on talouskasvuriskiä, korkoriskiä, luottoriskiä, inflaatioriskiä ja epälikviditeettiä ja miten nämä käyttäytyvät yhdessä.
Kompleksisuus pakottaa katsomaan kokonaisuutta
Thinking Ahead Instituten ja Australian Future Fundin tutkimuksessa tarkasteltiin 26:ta maailman johtavaa institutionaalista sijoittajaa, joiden yhteenlaskettu varallisuus oli noin 6,3 biljoonaa dollaria. Mukana olivat muun muassa CalPERS, GIC, Future Fund, Canada Pension Plan Investments ja New Zealand Super Fund. Vertailu vuoteen 2017 kertoo paljon. Silloin suurimpien huolten kärjessä olivat matalat markkinatuotot. Vuonna 2024 listan ensimmäiseksi oli noussut kompleksisuuden ja siihen liittyvän työmäärän hallinta, jonka mainitsi 73 prosenttia vastaajista. Samalla 88 prosenttia arvioi systeemisten riskien kasvavan seuraavien 5–10 vuoden aikana.
Riskit myös kytkeytyvät toisiinsa aiempaa selvemmin.
Inflaatioshokki voi muuttaa osakkeiden ja valtionlainojen välistä suhdetta. Geopoliittinen kriisi vaikuttaa helposti yhtä aikaa energiaan, inflaatioon, korkoihin ja yritysten tuloksiin. Markkinoiden jyrkkä lasku voi puolestaan tehdä listaamattomien sijoitusten likviditeetistä ongelman juuri silloin, kun julkisilla markkinoilla olisi tarjolla kiinnostavia mahdollisuuksia.
Thinking Ahead Institute käyttää riskienhallinnan kehityksestä nimitystä Risk 2.0. Historiallisten volatiliteettien ja korrelaatioiden rinnalle tuodaan skenaarioita, systeemisiä riskejä ja pidempi aikahorisontti. Tulevaisuuden ennustamisen sijasta pyritään rakentamaan salkku, joka kestää useampia mahdollisia kehityskulkuja.
Vaihtoehtoisten sijoitusten markkinoiden kasvu lisää haastetta. Private equity, private debt, infrastruktuuri ja kiinteistöt voivat tuoda uusia tuoton lähteitä, mutta samalla pääomakutsuja, epälikviditeettiä ja harvemmin päivittyviä arvostuksia. Tällaisen listaamattoman sijoituksen tasainen arvonkehitys ei vielä tarkoita matalaa riskiä. Osa vakaudesta voi syntyä siitä, ettei sijoitukselle muodostu uutta markkinahintaa joka päivä. Pitkäjänteiselle sijoittajalle epälikviditeetti voi silti olla myös etu, jos sitä pystyy kantamaan.
Oleellista on ymmärtää, mikä tehtävä sijoituksella on koko sijoitussalkussa.
Pääoma joutuu kilpailemaan
Strateginen allokaatio eli SAA on ohjannut institutionaalista sijoittamista vuosikymmeniä. Sen vahvuudet ovat ilmeisiä: se tuo päätöksentekoon kurinalaisuutta, selkeitä vastuita ja pitkän aikavälin suunnan. CFA Institute korostaa, että malli toimii edelleen hyvin monille sijoittajille.
Haaste syntyy, jos salkun eri osia aletaan optimoida toisistaan erillään.
Private equity -tiimi voi rakentaa erinomaisen private equity -salkun ja korkotiimi erinomaisen korkosalkun. Se ei vielä tarkoita, että seuraava sijoitettava euro kannattaisi käyttää kumpaankaan niistä. TPA-ajattelussa tätä kuvataan kilpailuna pääomasta.
Uuden sijoituksen täytyy ansaita paikkansa sen perusteella, mitä se tuo kokonaisuuteen suhteessa riskiinsä, kustannuksiinsa ja epälikviditeettiinsä. Jos salkussa on jo runsaasti samoille taloudellisille tekijöille herkkiä sijoituksia, uuden nimikkeen lisääminen ei välttämättä paranna hajautusta.
Tässä tapahtuu ehkä koko ajattelutavan tärkein muutos. Strateginen allokaatio lähtee helposti siitä, paljonko kutakin omaisuusluokkaa pitäisi omistaa. Kokonaisportfolioajattelussa rinnalle tulee toinen kysymys: miksi juuri tätä riskiä kannattaa kantaa ja mitä se tekee koko salkulle?
Sijoitustulos syntyy myös hyvästä hallintotavasta
Thinking Ahead Institute käyttää käsitettä organisational alpha eli organisaation tuottama lisäarvo. Ajatus on yksinkertainen: sijoitustulos ei synny pelkästään valituista sijoituksista. Ihmiset, prosessit, teknologia, kulttuuri ja hyvä hallintotapa vaikuttavat siihen, kuinka hyvin varojen hoidosta vastaava organisaatio pystyy käyttämään markkinoiden tarjoamia mahdollisuuksia.
Tämä näkökulma korostuu, kun suurilla sijoittajilla on käytössään pitkälti samat markkinat, samat kansainväliset varainhoitajat ja valtava määrä samaa informaatiota. Ero syntyy osittain siitä, miten tietoa käytetään ja miten päätökset tehdään. Näkeekö johto koko salkun riskit? Ovatko päätösvalta ja vastuut selvät? Pystyykö organisaatio haastamaan omat oletuksensa? Vastaako päätöksentekijöiden osaaminen salkun monimutkaisuutta?
Sijoitusmalli ei voi olla parempi kuin sitä johtava hallinto.
CFA:n TPA-tutkimuksessa siirtymän vaikeimmiksi kysymyksiksi nousivat kulttuurin muutos, sijoitustiimien yhteistyö ja hallinto. Matematiikka ei ollutkaan vaikein osa. TPA ei silti ole vielä valtavirtaa. CFA Instituten arvion mukaan maailman sadasta suurimmasta sijoittajasta kahdeksan käyttää TPA:ta, 66 toimii edelleen pääosin strategisen allokaation pohjalta ja 26 sijoittuu niiden väliin.
Juuri tämä keskiryhmä on kiinnostava. Sijoittajan ei tarvitse purkaa strategista allokaatiotaan voidakseen tarkastella riskejä koko varallisuuden tasolla, määritellä yhteisiä sijoitusperiaatteita tai antaa pääoman liikkua aiempaa joustavammin.
Thinking Ahead Instituten vertailussa TPA:ta soveltaneiden sijoittajien kymmenen vuoden tuotto oli keskimäärin noin 1,3 prosenttiyksikköä vuodessa korkeampi kuin strategiseen allokaatioon painottuneella ryhmällä. Lukua kannattaa käsitellä varoen. Ryhmät eroavat muun muassa kooltaan, hallinnoltaan ja yksityisten markkinoiden käytöltään, joten aineisto ei osoita, että juuri TPA olisi aiheuttanut tuottoeron. CFA Institute nostaa saman rajoitteen esiin.
Tärkeä kysymys on, tuottaako tällä tavoin johdettu varojen hoito ajan mittaan parempia pääomanallokointipäätöksiä ja vähemmän kalliita virheitä.
30 biljoonan dollarin kysymys koskee muitakin sijoittajia
CalPERSin, GIC:n tai Future Fundin suuria organisaatioita ei ole syytä kopioida perheen, säätiön tai pienemmän institutionaalisen sijoittajan käyttöön. Niiden esittämät kysymykset ovat paljon käyttökelpoisempia.
Perheen kokonaisvarallisuuteen voi sijoitussalkun lisäksi kuulua oma yritys, kiinteistöjä, metsää ja listaamattomia omistuksia. Säätiöllä puolestaan voi olla pitkä sijoitushorisontti mutta samalla vuosittaisia käyttötarpeita, jotka rajaavat epälikvidien sijoitusten määrää.
Tällaisessa tilanteessa sijoitussalkun omaisuuslajijako kertoo vain pienen osan kokonaisuudesta.
Yrittäjäperheen taloudellisesta riskistä suuri osa voi jo olla omassa yrityksessä. Silloin sijoitussalkkuun ei välttämättä kannata rakentaa lisää samoja toimiala- tai suhdanneriskejä. Kiinteistöomistukset ja listaamattomat sijoitukset taas muuttavat koko varallisuuden likviditeettiä, vaikka sijoitussalkku itsessään näyttäisi likvidiltä.
Maailman suurimpien sijoittajien työstä jää lopulta jäljelle varsin yksinkertainen kysymys:
Mitä koko varallisuuden pitäisi saavuttaa?
Kun siihen on vastaus, voidaan paremmin arvioida, mitä riskejä kokonaisuudessa jo on, mikä todella hajauttaa niitä ja missä seuraava sijoitettu euro palvelee tavoitetta parhaiten.
Osake, valtiolainat, yrityslainat, kiinteistöt, infrastruktuurisijoitukset ja private debt -sijoitukset ovat kaikki tapoja käyttää pääomaa. Omaisuusluokan nimi kertoo sijoituksesta paljon. Se ei vielä ratkaise, onko sijoitus oikea juuri tähän kokonaisuuteen.
Siinä on 30 biljoonan dollarin kysymys.
Sijoittamisen seuraava kehitysaskel saattaa löytyä vähemmän uusista omaisuusluokista ja enemmän siitä, miten koko varallisuutta suunnitellaan, toteutetaan ja johdetaan yhtenä kokonaisuutena.
Lähteinä käytetyt materiaalit:
Thinking Ahead Institute (2025): The Asset Owner 100 – The most influential capital on the planet. Selvitys maailman sadasta suurimmasta sijoittajasta, niiden varallisuudesta, sijoitusallokaatiosta ja institutionaalisen sijoittamisen kehityssuunnista.
Thinking Ahead Institute & Future Fund (2025): What Asset Owners Did Next – Thinking Ahead and Future Fund Peer Group Study, Closing Report. Vertailututkimus 26 johtavasta globaalista sijoittajasta, joiden yhteenlaskettu varallisuus oli noin 6,3 biljoonaa dollaria. Teemoina muun muassa kokonaisportfolioajattelu, systeemiset riskit, hyvä hallintotapa ja organisaation toimintakyky.
CFA Institute Research and Policy Center (2026): Roger Urwin & Genevieve Hayman, The Total Portfolio Approach (TPA): A Practical Guide for Navigating the Transition to TPA. Heinäkuu 2026. Raportti käsittelee TPA:n periaatteita, käyttöönottoa, riskienhallintaa, hallintoa ja institutionaalisen sijoittamisen muutosta.
